Näin olen kuullut.

Kerran Mestari oleili Maddakucchin Kaurispuistossa lähellä Rajagahaa.

Noihin aikoihin Mestari oli loukannut jalkansa kivensirpaleeseen, jonka takia hän kärsi raastavista kivuista. Hänellä oli fyysisisiä tuntemuksia, jotka olivat tuskallisia, viiltäviä, ankaria, välittömiä, epämiellyttäviä ja epämieluisia. Mestari kuitenkin kesti kivut ilman huolia tarkkaavaisuuden ja selkeän ymmärryksen avulla. Hän levitti neljään osaan taitellun päällyskaapunsa ja asettui tietoisena ja valppaana makaamaan leijona-asentoon – oikealle kyljelle, jalka toisen päällä.

Silloin Mara-ilkimys meni Mestarin luo ja lausui hänelle säkeet:

”Oletko menettänyt voimasi, kun noin makaat? Vai oletko juopunut runoudesta?
Eikö sinulla ole kaikki, mitä tarvitset?
Yksin syrjäisessä majassa;

mistä johtuu tämä nukkuminen, unikeko?”

”En makaa voimattomuuttani, enkä myöskään ole juopunut runoudesta.
Päämäärän saavuttaneena olen surusta vapaa.
Yksin syrjäisessä majassa

makaan tuntien syvää myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaan.

Jopa he, joita rintaan ammuttu nuoli jatkuvasti raastaa,
saavat jonkin verran nukuttua.

Joten miksi en minä, jonka nuoli on vedetty ulos, nukkuisi?

En makaa hereillä jännittyneenä, enkä pelkää nukahtamista.
Päivät ja yöt eivät häiritse minua,
koska en näe kohdalleni taantumista maailmassa.

Siksi makaan tuntien syvää myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaan.”

Siinä samassa Mara-ilkimys katosi ajatellen surkeana ja onnettomana:

”Mestari tuntee minut! Hyvinmennyt tuntee minut!”